Oli vastustamatonta napata ”hoiperteleva liike” Jenny Anderssonin ja Peter Gustavssonin sosialidemokratian ongelmia käsittelevän artikkelin otsikosta. Artikkeli löytyy Hildur Boldtin toimittamasta julkaisusta Arvot – Aate – Intressit, jonka on kustantanut demarien ajatuspaja.

 

Julkaisussa on kiinnostavaa pohdintaa muun muassa ”keskustavasemmistolaiseksi” kutsutun sosialidemokratian umpikujasta. Yhdeksi keskeiseksi tämän poliittisen linjan vaikuttajaksi nimetään Tony Blair. Keskustaanhan puheenjohtaja Jutta Urpilainenkin ilmoitti vievänsä sosiaalidemokraatit heti valituksi tultuaan.

 

Eurovaalit olivat kylmää kyytiä koko vasemmistolle. Vaalitappion syihin kirjassa ei puututa – se on ollut työn alla jo ennen vaaleja. Artikkelit avaavat oivallisesti sitä eurooppalaista maisemaa, jossa sosiaalidemokraatit ja myös muu vasemmisto kärsi tappion. Vaikka joitain  johtopäätöksiä voi vetää vasemmistonkin suunaan, on julkaisu ennen muuta pohdintaa sosialidemokratian tilasta.

                                                            *****

Keskeisin ongelma kirjoittajien mukaan näyttää olevan, että keskustavasemmisto on kadottanut yhteyden kansalaisiin. Etenkään ”yhteiskunnan pohjalla olevalle syrjäytetylle vähemmistölle”  ei ole kyetty puhumaan. Olisi puhuteltava myös laajaa, koko ajan kasvavaa keskiluokkaa, joka kokee elämänsä turvattomaksi.

 

Rik Coolsaet kirjoittaakin kolmesta ”luokasta”: 70 prosenttia kuuluu keskiluokkaan, 10 prosenttia etuoikeutettuihin ja 20 prosenttia on syrjäytettyjä. Keskiluokasta osa on lähempänä 10 etuoikeutettujen ryhmää ja osa tippumassa 20 prosentin joukkoon. Keskiluokka onkin enemmän tai vähemmän venyvä käsite, ja vaihtelee maasta toiseen.

 

Tässä ”20:70:10” –yhteiskunnassa on pienestä kymppiryhmästä ” tulossa ruokottaman rikas ja yhteiskunnasta pois vetäytyvä”.

                                                            *****

Yksi ongelma on, että keskustavasemmisto ei tunnista entisten kannattajiensa jokapäiväistä elämää. Viimeisimmän 10 – 15 vuoden aikana uusliberalismin syventyessä myös keskustavasemmisto on ”ajautunut” painottamaan työperäistä perusturvaa ja yksilön omaa vastuuta jättäen vähäisemmälle ihmiset, joilla ei yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia saada toimeentuloaan työstä.

 

Keskustavasemmisto ei myöskään kykene vastaamaan poliittisesti maahanmuuttoon. Puolue-eliitin ja kannattajien näkemykset ja kokemukset ovat kaukana toisistaan. Maahanmuutto ahdistaa niin maahanmuuttajia itseään kuin heikosti toimeentuleviakin. Tähän ahdistukseen ovat tarttuneet lähinnä oikeistopopulistiset puolueet.

 

”Keskustavasemmistopuolueet ovat poissa myös monien suurten Euroopan kaupunkien ongelma-alueilta”, kirjoittaa Ernst Hillebrand. Myös tänne ovat iskeneet uudet oikeistopopulistiset liikkeet. Mutta näillä alueilla ovat toki menestyneet jotkin vasemmistopuolueet, kuten esimerkiksi Tanskassa ja Hollannissa.

 

Myös koulutususko yhtenä yhteiskunnallisen tasa-arvon moottorina on kärsinyt haaksirikon. Tämä on varsinkin kaupunkilaisnuorten kokemus. Enää koulutus ei takaakaan sosiaalista arvonnousua tai hyvää palkkaa – lupauksista huolimatta. Nuorisotyöttömyys on rajussa kasvussa koko Euroopassa. Tämä on aikapommi.

                                               

Keskustavasemmisto on joutunut tiukoille myös siksi, että äkkiväärät konservatiiviset puolueet ovat ”pehmentäneet” politiikkaansa tai ainakin retoriikkaansa. Hillebrandin mukaan oikeisto modernisoituu ja se on ottanut menestyksellä haltuunsa keskikentän.

                                                            *****

Kirjassa esitellään myös vaihtoehtoja muutokseen. Mitään maata mullistavaa tai uutta kirjoittajat eivät kerro. Kiinnostava näkökulma on, että sosialidemokratian nousun pitää tapahtua yhteiseurooppalaisena projektina. Muutoin se ei onnistu.  Projektilta puuttuu – ainakin näillä näkymin – johtaja.